lauantai 27. syyskuuta 2014

Bitching and Junkfood


 



 
 
 
Keskiviikon asukuvia! Mulla on tullut lähiaikoina ihan älytön vaatekriisi ja tuntuu ettei ole mitään tyylikästä syysvaatetta päälle laitettavaksi. Vaateliikkeet on niin täynnä kaikkea upeaa ja syksy onkin mun ihan ehdotonta lemppariaikaa vaatteita ajatellen. Kuvista näkyykin, että mulla on näköjään koko vaatekappi samaan aikaan päällä, koska tuntuu etten oikein osaa valita mitä vanhoja ryysyjä yhdistelen keskenään ;)
 
Takki: Zara
Paita: Gina Tricot
Hame: Calings
Kengät:Zara
Liivi: Zara
Hattu: Gina Tricot 
 
Tä viikko on mennyt ihan älyttömän nopeesti! Kävin tiistaina Helsingissä eräässä kuvausjutussa. Koska mulla tosiaan tällä viikolla ei ollut muuta ohjelmaa (työn hakemisen lisäksi), lähdin siis spontaanisti Helsinkiin ja Onnibussilla matkustamisen takia mulla meni 10 euroa tähän matkaan. Oon ihan rakastunut Onnibussiin, ihan älyttömän nopea, halpa ja viellä jokaisella penkillä oma pistorasia <33 (toi pistorasia oli oikeesti ehkä paras ominaisuus tälläistä kännykkäriippuvaista ihmistä ajatellen)
 
Perjantaina oli ihanan ystäväni Iidiksen 19-vuotis bailut ja oli kyllä ihan älyttömän kiva ilta taas.Toivottavasti saisin jotain julkasukelpoista kuvamateriaalia sieltä.  Bileet oli Espanjatyyliset ja tehtiinkin siskon kanssa itse tehtyjä churroja Iidikselle lahjaksi. Oon rakastanut churroja jo monta vuotta palavasti ja nyt kun osaan tehdä niitä itse oon enemmän kuin tyytyväinen. Vihaan leipomista, mutta churrojen eteen mitä tahansa ;)  
 
- Veera
 

torstai 18. syyskuuta 2014

I shaved my legs for this shit?

Otsikko kertoo kyllä kaiken koko mun tästä viikosta!
Oon sellanen ihminen joka ei oikein osaa nauttia toimettomuudesta. Vaikka miellänkin itseni peruslaiskaksi sohvaperunaksi, aina kuitenkin on joku ääni takaraivossa kertomassa että nyt pitäisi tehdä jotain hyödyllistä.
Multa loppui työt pari viikkoa sitten Jokke Jokijunalla ja nyt tä mun toimettomuus todellakin näkyy ajatuksissa. Oon yrittänyt keksiä itselleni kaikennäköistä aktiviteettia ja työnhakuunkin menee päivässä tunteja. Salillakin olen alkanut taas käymään kolme kertaa viikossa. Jotenkin en voi olla miettimättä, että löydän itseni ihan samasta pisteestä missä olin juuri tasan vuosi sitten: Eksyksistä
En oikein vielä tiedä että mitä tämä seuraava vuosi pitää sisällään. Olin aivan varma vielä kesäkuunkin alussa, että tänähän vuonna tämä tyttö istuu iloisena koulun penkillä. Eräs kamala asia kuitenkin pääsi tapahtumaan ja nyt istun vanhempieni luona ja mietin että mitähän helvettiä sitä tekisi elämällään.
Oli mielenkiintoista lukea omia fiiliksiä viimevuodelta lähes samoilta ajoilta syksyltä. Sen takia mä tätä blogiakin aloin taas kirjoittelemaan, voin ehkä parin vuoden jälkeen lukea näitäkin tekstejä ja miettiä kuin pienet murheet mulla silloin oli.
Päätinkin, että seuraavassa postauksessa mä kerron mun epäonnisen tarinan yhteishausta ja mitkä mun suunnitelmat on tulevalle vuodelle.

 Ajattelin jakaa pari kuvaa mun kännykästä tänne, sillä en oikein ole saanut aikaiseksi ottaa mitään kunnon asukuvia vähään aikaan. Niitä tulossa huomenna kyllä!


Sain uudet ihanat luottofarkut Carlingsilta. 25 ensimmäiselle asiakkaalle jaettiin farkkulahjakortteja ja varmaan arvaattekin ketä oli ensimmäisenä jonossa ;)?


Uudet Asokselta tilatut shortsit.
Sain kutsuvieras kutsun erään Turun museon näyttelyn avajaisiin ja oli oikeesti tosi mukavaa mennä sinne Jerryn kanssa! Näin pitkästä aikaa tuttuja ja näyttelytkin olivat mielenkiintoisia. Toivottavasti mut kutsutaan taas kohta jonnekkin, sillä tuon tapaisissa tilaisuuksissa on niin jees käydä!


Minä, Jerry ja mun ihana pieni Tipsukoira! Tipsu oli mun 6-vuotis synttärilahja ja se on vieläkin mulle rakas.
 
 En yhtään tykkää tälläisistä kännykkälaatukuvista, mutta tä on oikeesti kaikkein helpointa pistää tälläsiä :D Mun kone on niin huono, että kameran kuvien kanssa kestää säätää tunteja.
 
-Veera

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Born for breakups, rent porn for wake ups

 

 
 
 
 
Hattu: Gina
Takki: Zara
Shortsit: Asos
Kengät: Monki
 
Tässä vähän kuvia perjantaiselta kuvailureissulta Ruissalosta. Oli tosi kiva päästä pitkästä aikaa jonnekkin kivaan ympäristöön ottamaan kuvia, Ruissalon metsä on vaan niin uskomattoman kaunis. Oon niin rakastunut noihin kuvissa näkyviin shortseihin jotka tilasin Asokselta. Ne on niin nätit ja just sellaset mitkä oon jo pitkään halunnut mun vaatekaappiin. Yks suuri vika niissä kuitenkin on.. Noi on meinaan ihan älyttömän lyhyet takaata ja tyyliin puolet perseestä roikkuu ulkona XD!! Pakko käyttää jotain ylipaksuja legginssejä noiden alla tästälähin..

Mun edellinen postaus koulukiusaamisesta toi tänne blogiin tosi ison määrän katselukertoja. Mulle tuli todella paljon ihania kommentteja facebookkiin ja kommenteista jossa kerrottiin tekstin herättäneen tunteita olin erityisen iloinen <3 Kiitos ihan mielettömästi!
En ole ikinä luokitellut itseäni mitenkään hyväksi kirjoittajaksi, mutta tykkään kirjoittaa aiheista jotka koskettavat tai kiinnostavat muo itseäni. Sen takia aloin miettimään, että alkaisin kirjoittamaan tänne enemmän elämästäni ja yleisesti asioista jotka ovat ajankohtaisia just nyt. Toisaalta muo kiinnostaa jakaa  tänne paljon asukuvia, sillä itse luen enemmän blogeja missä asut ja tyyli ovat koko blogin pääpointti.
Todennäköisesti tästä blogista alkaa kehkeytymään epäselkeä ja huolimaton kokonaisuus, mutta mikä muo kuvaisi sen paremmin ;) ?

- Veera

perjantai 5. syyskuuta 2014

#kutsumua




Oli ihan tavallinen talvi-ilta kun istuin tutussa Turun paikallisliikenteen bussissa matkalla kotiini. Olin ollut rippukoulun järjestämässä pakollisessa tapahtumassa ystävieni kanssa ja minulla oli todennäköisesti ollut siellä ihan hauskaa. En kuitenkaan muista koko tapahtumaa, en edes kyseistä päivää; muistan vain bussimatkan. Sen piinaavan pitkän bussimatkan, joka ei periaatteessa eronnut lähes yhtään niistä muista matkoista, jotka jouduin kokemaan yläastetta käydessäni. Juuri tämä talvi-ilta on kuitenkin jäänyt mieleeni.

Pari penkkiä taaempana pojat olivat huudelleet koko matkan: "Koiranaama, kato tänne", "Miten ihminen voi edes näyttää tolta". Sen lisäksi pojat haukkuivat ja ulvoivat kuten koira, viitaten yleiseen yläasteaikaiseen nimeeni koiranaamana. Olin yrittänyt piilotella itseäni tapani mukaan koko matkan hiuksieni taakse, esittäen etten kuule tai välitä. Bussi tuli asuinalueellemme ja osa pojista lähti bussista. Yksi näistä ihmisistä jäi kuitenkin jatkamaan matkaa ja silloin päätin ensimmäisen kerran, että olen saanut tarpeekseni tästä kaikesta.
Nostin hiukseni pois kasvoiltani ja kävelin pojan viereen. Katsoin häntä silmiin ja kysyin kysymyksen, joka oli ahdistanut jo niin pitkään: "Miksi sä kiusaat mua?".
Pojan antama vastaus hiljensi minut koko loppu yläasteajakseni ja jos tarkemmin ajatellaan vastaus kiteyttää koko kiusaamisen kauheuden:

"Kiusaan suo koska oot niin vitun ruma!"

Koulukiusaaminen. Ette tiedäkkään, kuinka pitkään olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta, aiheesta, joka koskettaa niin montaa nuorta ihmistä joka päivä. Itseäni kiusattiin lähes koko yläasteen ajan, kolme vuotta. Kolmen vuoden aikana minulle kuitenkin sanottiin niin paljon asioita, että niistä yli pääseminen on rehellisesti sanottuna kestänyt sen jälkeen vielä pitkään ja on ollut yksi vaikeimpia asioita päästä yli.
Tänä päivänä minua ei enää vanhat muistot ahdista, sillä onnekseni olen oppinut puhumaan asioista avoimesti. Olen saanut ympärilleni niin paljon rakkaita ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita käymään kanssani läpi näitä vanhoja asioita. En ole kuitenkaan näiden kaikkien vuosien aikana saanut kirjoitettua mitään kirjoitusta koulukiusaamisesta enkä yleisestikkään ole puhunut asiasta vieraille, vaikka sanottavaa riittäisi paljonkin. Lukiolaisten liiton kutsumua-kampanja kuitenkin inspiroi minuakin viimein kirjoittamaan oman tarinani tänne nettiin kaikkien luettavaksi.
Minua alettiin kiusaamaan lähes heti seiskaluokalle mentyäni. Toki ala-asteella pojat naljailivat ja keksivät lempinimiä, mutta yläasteella nimittely muuttui todella loukkaavaksi. Juuri tämä tekstin alkupäässä mainitsemani "koiranaama" oli ehkä yleisin ja satuttavin nimi, jonka kuulin jatkuvasti kaikuvan yläasteeni käytävillä. Muistan ne kerrat, kun huomasin aamulla käveleväni käytävällä yksin ja liiottelematta kokonainen luokka yhtenä kuorona haukkui minulle. Ja kirjaimellisesti haukkui kuten koirat. Tästä johtuen, pahimmassa vaiheessa, luulin jokaisen kuulemani koiran haukunnan esimerkiksi kaupungilla olevan suunnattu minulle. Myös sukupuoltani kyseenalaistettiin ja rumuuttani päiviteltiin, niin koulussa, bussimatkalla, kuin kauppaan mentäessäkin. Tuntui, että jokaista piirrettäni arvosteltiin vuoronperään silmistä nenään ja lopulta vihasinkin lähes kaikkea omissa kasvoissani.

Alussa kerroin tästä yhdestä ihmisestä, joka kuvaili tiivistetysti, miksi olin ansainnut nämä lukemattomat haukkumiset: "Kiusaan sua koska oot niin vitun ruma!"
Tuohon kommenttiin on kiteytynyt koko kiusatun lapsen ajatusmaailma. Uhrille herää mielikuva siitä, että kiusaaminen on ansaittua. Oma rumuus tai tyhmyys ovat aiheuttaneet tämän kaiken; häpeä omasta itsestä on suurempi kuin halu kertoa jollekkin omista peloista ja murheista. Myös minulle kävi lopulta näin. En puhunut kenellekkään näistä asioista. Joskus tietysti todella ilkeiden kommenttien jälkeen menin itkemään äidille, mutta suurimman osan pidin salassa muilta. Kyllähän kaikki kaverit sen tiesivät ja kuulivat, mutta se oli tabu, josta en ikinä puhunut. Kun ihmiset huutelivat käytävillä, en enää ahdistunut itse sanoista vaan siitä, että entä jos joku kaveri kuulisi mitä minulle sanottiin ja jättäisi minut yksin. Nykyään ajatus tuntuu naurettavalta. Myös minulle rakkain ihminen, oma kaksoissiskoni Laura koki ähes samoja kokemuksia kuin minä, mutta kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta vaikenimme näistä asioista. Häpesimme varmasti kummatkin ja uskoimme, että asioista puhuminen tekisi tilanteesta vain vakavamman kuuloisen. Lauran kanssa yhdessä haaveilu ja muihin asioihin keskittyminen ikään kuin kadotti kiusaajat pois mielestäni hetkeksi. Tosiasiassa vähättelin asiaa ja väitin itselleni että tälläinen kiusaaminen on normaalia.

Lopulta keskityinkin parantamaan itseäni sen sijaan, että olisin tarttunut oikeaan ongelmaan. Aloin meikkaamaan rajusti niin, että kaikki haukutut piirteeni kätkeytyisivät metrin mittaisen pakkelikerroksen alle. Toki meikkaaminen kuului myös persoonaani ja tyyliini, mutta en voi väittää, ettenkö olisi yrittänyt peitellä myös suurta epävarmuuttani. Yritin korvata "rumuuttani" myös olemalla paljon äänessä ja olemalla mahdollisimman sosiaalinen.

Tänä päivänä, jos mietin näitä vuosia, muuttaisin vain yhden suuren asian 14-vuotiaassa itsessäni. Vaikka voisi luulla niin, en kuitenkaan muuttaisi yhtään tuumaa pukeutumisestani, en maalilla tuhrittuja värikkäitä housujani, en joka paikkaan sojottavaa luonnonkiharaa hiuspehkoani, en kulmakarvoihin asti ulottuvaa luomiväriäni, sillä ne piirteet tekivät minusta silloin oman itseni. (Vaikka voin kyllä myöntää näyttäneeni vähän tärähtäneeltä!) Oman ulkonäköni muuttamisen sijaan, jos nyt olisin koulukiusattu, puhuisin enemmän asioista. Niinkin yksinkertainen asia voi pelastaa monta tulevaa vuotta ja jopa lopettaa kiusaamisen kokonaan. Naivina uskoin silloin yläasteella, että jos puhun vanhemmilleni ja he ottavat kouluun yhteyttä tai tekisivät rikosilmoituksen, kiusaaminen vain pahentuisi ja ihmiset alkaisivat pitää minua entistäkin oudompana. Näin ei olisi kuitenkaan varmasti tapahtunut, vaan asiat olisivat todennäköisesti menneet vain paremmaksi.Se, kenelle ensimmäiseksi puhuu, ei ole niin tärkeää, jos pystyt avautumaan huolistasi ensin jollekkin; puhuminen helpottuu kerta kerralta. Sydän tuntuu niin paljon kevyemmältä, jos kiusaamisen taakan jakaa jonkun muun kanssa.

Kaikesta huolimatta olen ylpeä itsestäni. Kaikkien näiden vuosien jälkeen voin sanoa, että olen uskaltanut olla oma itseni ja pukeutua juuri niin kuin haluan. Niin, että olen vieläkin se ihana aito Veera, joka tekee minusta ainutlaatuisen ja arvokkaan. Jos olisin silloin kuunnellut kiusaajiani ja muuttanut itseäni rohkeasta tylsäksi massaksi, en olisi ikinä kuullut niitä kaikkia ihania sanoja, joita kuulen ihmisiltä tänä päivänä tyylistäni.

Olen jopa oppinut pitämään omista kasvoistani, vaikka silloin yläasteella minut aivopestiin vihaamaan sitä osaa itsessäni. Tänään peilistäni ei enää katsele ruma koiranaama, vaan upea aikuinen nainen.

Joten, jos tätä joku tällä hetkellä kiusattu nuori lukee, älä anna periksi. Ole oma itsesi ja muista puhua asioista: vielä jonakin päivänä näet, miten hyviksi asioiden on lopulta tarkoitus järjestyä. Niistä pienimmistä kasvaa yleensä lopulta kaikkein vahvimpia.
// Anteeksi jos teksti on häiritsevän pitkä ja vähän sekalainen. Asioita oli niin paljon sanottavana, että en tiedä tuliko ne nyt tähän kovinkaan järkevästi ulostettua. Olen tosiaan pitänyt blogissa vuoden (XD) taukoa, mutta nyt alan ihan tosissani kirjoittelemaan tänne ja etenkin asukuvien postailua odotan innokkaasti! Tä eka kirjotus oli aika vakava, mutta mun oli pakko kirjottaa tämä viimein jonnekkin.

- Veera